Johtajat ja suuri tuhotulva eli kuinka etätyö vei kaiken

Oletko tullut ajatelleeksi, että "johtaminen" on "välittämistä"? Ei siis siinä mielessä, että ollaan kiinnostuneita ja empaattisia – mitä sitäkin totisesti tarvitaan – vaan välittämistä samassa merkityksessä kuin "kuljettaminen"? Ihmisestä toiseen, prosessista toiseen, projektista toiseen?

Mitä sinä välität? Mitä sinun kauttasi kulkee?

Tätä olen miettinyt, kun viime aikoina olen saanut lukea monenlaisia kummallisia ulostuloja siitä, mitä etätyö on tai ei ole. En ole ehtinyt enkä suoraan sanoen viitsinyt räntätä asiasta LinkedInissä tai muuallakaan, koska minulla on ollut muutakin tekemistä. Mutta pohja se on miunkii säkis, näin johtamis- ja työyhteisöviestinnän ammattilaisena.

Muistattehan, kuinka Vanhoina Hyvinä Aikoina johtajalla oli huone, jossa oli liikennevalonappulat: saa tulla, ei saa tulla, ehkä-odota. Kun johtaja astui kammiostaan, hän tiesi mistä työntekijät löysi. Ne olivat paikoillaan, nähtävissä ja johdettavissa ja valvottavissa.

Sitten Suuren Tarinan mukaan tuli korona ja Suuri Etätyötulva. Ja hupsista: pomolta katosi kaikki valta, kaikki hyvät suunnitelmat, kaikki meni. Missä on kuri ja järjestys? Missä tulokset ja vastuu? Mihin katosivat liikennevalot?

Ja näettekö: tuolla kotitoimistolla tai siis pesukonetta täyttämässä on Laiska Ihminen! Ettäs kehtaa! Laiskuushan on perusominaisuus, joka ei liity olosuhteisiin, ei terveydentilaan, ei vaihtele eikä muutu. Laiska on laiska joka paikassa ja laiskan sietääkin raahata luunsa työpaikalle valvovan silmän alle, koska muuten hommat eivät suju. (Paitsi että laiska se on sielläkin, heti kun pomon silmä välttää.)

Lisätään tähän vielä se usein toistettu väite, että millenniaalit ja sitä nuoremmat ovat lumihiutaleita, jotka eivät kestä työelämän todellisuutta eivätkä vaatimuksia. Nuoriso on taas pilalla. (Niin ovat keski-ikäisetkin. Vanhat eli yli viisikymppiset vasta ovatkin.)

Minä väitän, että etätyöstä on tekaistu kätevä syntipukki, jota voi syyttää kaikesta, yhteiskunnan paskoontumisesta ja talouden sakkaamisesta, luteista ja sateesta. Samalla sivuutetaan huolettomasti se tosiasia, että on olemassa lukemattomia organisaatioita, joissa etätyötä, hybridityötä, monipaikkaista työtä, hajautettuja tiimejä on ollut organisaation alusta lähtien – ja on edelleen. Näissä organisaatioissa työtapoja ja -välineitä on ollut pakko kehittää koko ajan: tietoliikenneyhteydet, internet, tekoäly… aina tulee uusia asioita, joita opetellaan käyttämään. Eikä vain teknologiaa, vaan uutta tietoa siitä miten ihmiset toimivat yhdessä ja erikseen.

Hyvät tiet, huonot hevoset... vai miten se menikään?

Olisiko niin, että ne laiskurit ja lumihiutaleet ovat paljastaneet karun totuuden: Suomessa on paljon surkeaa johtamista. Sitä, että ei osata toimia kuin yhdellä tavalla, eikä tunnisteta omia heikkouksia ja etuoikeuksia, vaan sekoitetaan valta, arvovalta ja titteli. Ja kun puhun johtamisesta, puhun samalla myös työntekijätaidoista ja työyhteisöjen rakentamisesta, en vain yksittäisten esihenkilöiden ominaisuuksista.

Disclaimer: en ole itse väitellyt aiheesta Totuus Etätyöstä, eikä minulla ole nimeni perässä montaakaan kirjainyhdistelmää. Mutta muiden tuottamaa materiaalia olen lukenut senkin edestä. Kiinnostukseni etätyöhön ja hajautettuihin tiimeihin nousi jo vuosituhannen alussa, kun itse asuin maalla ISDN-yhteyden varassa ja työskentelin jatkuvasti eri kaupungeissa ja maissa sijaitsevien ihmisten kanssa. Verkkosivukehittäjien yhteisöissä aiheesta keskusteltiin ahkerasti, koska se oli arkipäivää ja työtapoja yksinkertaisesti kannatti kehittää. Olen koko työurani ajan ollut mukana hyvin monenlaisissa, monimuotoisissa tiimeissä, joko tiiviimmin tai väljemmin.

Laajempaa pohjaa mielipiteilleni taas olen kerännyt niistä sadoista työpaikoista, joiden todellisuuteen olen päässyt kurkistamaan kouluttaessani ja konsultoidessani johtamis- ja työyhteisöviestintää.

Kyllä: on paljon työtä, jota on mahdotonta tehdä etänä. On paljon työtä, jonka tekeminen on sekä nopeampaa että miellyttävämpää, kun ollaan samassa paikassa. Ja sitten toisaalta: kukapa olisi muualla kuin scifissä osannut kuvitella esimerkiksi etäkirurgiaa? Etäkirurgia ei toki onnistuisi ilman sitä henkilöstöä, joka on fyysisesti potilaan kanssa samassa tilassa ennen leikkausta, sen aikana ja sen jälkeen. Mutta nyt emme puhu sellaisesta työstä, jota ei ole mahdollista siirtää toiseen huoneeseen, saati toiselle paikkakunnalle.

On väitetty, että etätyön myötä valta on siirtynyt työntekijöille: teen mitä huvittaa silloin kun huvittaa sillä tavalla kuin huvittaa. Ellei ole kivaa, vaihdan työpaikkaa, heippa! Pomoparka on laiskan ja ylimielisen työntekijän armoilla: voisitko olla niin kiltti, että tulisit töihin ja tekisit sitä mistä sinulle maksetaan?

Ja samalla: näen joka päivä keskusteluryhmissä ja yksityisissä kanavissa, miten ihmiset sinnittelevät huonoissa työpaikoissa vaikeiden esihenkilöiden ja hankalien työkavereiden kanssa, koska eivät näe vaihtoehtoa. Työpaikat ovat niukassa ja uudelleenkouluttautuminen ei useinkaan ole taloudellisesti mahdollista. Sitä hampaidenkiristelyn ja pahoinvoinnin määrää, jota tänäänkin koetaan isoissa ja pienissä työpaikoissa, julkisella ja yksityisellä puolella. Uupumusta, epätoivoa, vihaa.

Moni asia voi olla totta samaan aikaan.

Miten tästä selvitään?

Mikä siis neuvoksi?

Entä jos kyse ei olekaan vallasta? Siitä kenellä vallan pitäisi olla?

Vaan organisaation perimmäisestä merkityksestä? Työn tavoitteiden määrittelystä? Tulosten läpinäkyvästä ja oikeudenmukaisesta mittaamisesta? Työskentelyn järkevästä ja sujuvasta mahdollistamisesta? Esteiden poistamisesta? Luottamuksen rakentamisesta? Sellaisen ilmapiirin luomisesta, jossa on hyvä olla, riippumatta henkilökohtaisista ominaisuuksista tai elämäntilanteesta? Ilmapiirin, jossa on mahdollista myös epäonnistua? Antaa ja saada palautetta?

Siitä että yritetään olla olematta kusipäitä muille? Ettei sallita jatkuvaa huonoa käytöstä?

Totuus on, että ihmisiä viskotaan jatkuvasti sekä vetämään tiimejä että osallistumaan yhteistyöhön olemattomilla tiedoilla ja taidoilla. On totuttu ajattelemaan, että substanssiosaaminen riittää ja että siitä se kokemus sitten kertyy. Työuran alussa taitoja ei vielä paljoa voi ollakaan – mutta toisaalta moni nuori on esimerkiksi partion, kuoron tai peliporukan kautta tottunut toimimaan yhdessä.

Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset häipyvät ensimmäisen tilaisuuden tullen tai marisevat henkilöstökyselyissä epämääräisesti, että jotain on vialla.

Ehkäpä se laiska p*skakin innostuisi työnteosta ihan uudella tavalla, kun huomaisi että kyttäämisen sijaan luotetaan, kannustetaan ja tuetaan kohti parempaa suoriutumista.

Hankkikaa apua. Katsokaa, mitä johdatte ja mitä teidän kauttanne välittyy. 

Laura Mänki

Kirjoittaja on erityisesti työyhteisö- ja johtamisviestintään keskittynyt viestintäammattilainen. Hän tuo asiakkaillemme näkemystä siihen, miten hyvä johtaminen ja viestintä vaikuttavat työpaikan arjessa.

Voit lukea lisää toimivasta hybridityöstä tai kysyä lisää suoraan Lauralta.

050 585 3325 | laura.manki@covis.fi